Ensimmäisestä postauksestani onkin kulunut jo aikaa. Olo on jo hieman kohentunut, kun olen saanut purkaa tuntojani ammatti-ihmisen kanssa. On vain niin paljon asioita, jotka ovat kasaantuneet. Olen loppujen lopuksi aika yksinäinen ihminen, vaikka ympärilläni on paljon läheisiä rakkaita ihmisiä. On kuitenkin vaikea puhua omista tunteistaan niin että tulisi täysin ymmärretyksi.

En ole juurikaan nauttinut tästä raskaudesta. Olen silti iloinen että sisälläni kasvaa terve pieni ihminen, jota rakastan jo nyt. (raskausviikkoja siis 22+4) Pelkään vain, että synnytyksen jälkeen alakuloni syvenee. Haluaisin vain päästä tästä tunteesta eroon ja löytää uudelleen sen iloisen ja energisen ihmisen joka olen joskus ollut.

Voin vähän avata syitä jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Poden siis oman diagnoosin mukaan lievää tarkkaavaisuushäiriötä. Kokeisiin pääsen toukokuun aikana. Tämä on tietysti vaikuttanut kaikkeen ihan lapsuudesta lähtien. Lapsuuteni sinänsä on ollut ihan onnellinen, vaikka perheen sisäiset suhteet ovatkin olleet jokseenkin kieroutuneita. Minulla ei ollut lapsena mitään sääntöjä, rajoja tai rutiineja. Pelastus oli hoitotäti, jonka luona oli selkeä päivärytmi. Olin syrjäänvetäytynyt, ujo, hiljainen ja omissa maailmoissa viihtyvä lapsi. En muista missään vaiheessa erityisesti kaivanneeni ystäviä.

Ala-aste oli vaikeaa aikaa, erityisesti ensimmäiset luokat, jolloin opettajana oli vanha rouva, joka ei todellakaan ymmärtänyt hiljaista ja ujoa tyttöä, jonka oli vaikea keskittyä opetukseen. Kukaan ei ymmärtänyt/osannut tarttua ongelmiini ja pääsin luokilta rimaa hipoen. Matematiikka oli erityisen vaikeaa. En vain ymmärtänyt, ihan kuin päässäni olisi ollut lukko. Olin hetken aikaa tukiopetuksessa, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Olin ja olen yhä hyvin kiinnostunut biologiasta, historiasta ja erilaisista ilmaisutaidon ja luovuuden muodoista. En kuitenkaan koskaan saanut kannustusta näille aloille. Suoriuduin kuitenkin myös lukiosta, vaikkakin tuntui että alisuoritin koko ajan. En siis pidä itseäni missään nimessä tyhmänä. Päädyin kuitenkin opiskelemaan mielenkiintoista alaa yliopistoon, mutta erilaisten elämän mullistusten ja masennuksen myötä olen menettänyt kiinnostukseni myös tähän. Olen kuitenkin saanut rämmittyä opinnot loppusuoralle ja AION saada gradun valmiiksi kevään aikana, ennen vauvan syntymää. Jotenkin vain tämä oma ahdistus jarruttaa tekemistä ja sitä "luovuutta". Tuntuu että olen kuitenkin valinnut väärän alan.

Lopullinen alamäki alkoi kun äitini kuoli paksusuolen syöpään vajaa kaksi vuotta sitten. Minulle rakas lapsuuden hoitotäti, joka oli enemmänkin kuin toinen äiti, kuoli vuosi tätä ennen Alzheimerin tautiin. En ole osannut käsitellä kumpaakaan asiaa, vaan olen padonnut ne sisääni ja mietin vain mitä olisin voinut tehdä enemmän. Äitini oli todella hyvä äiti vaikkakin erittäin boheemi. Erityisesti nyt raskauden aikana olen kaivannut äitiä ihan hurjasti. Äidin tukea ja turvaa siis. Tunnen olevani niin yksin. Vihaan tätä itsesääliä, kun kuitenkin tiedän, että minussa ei ole mitään vikaa. Kuitenkin se musta mörkö vyöryy aina päälle.