Ystäväni perheineen muutti samaan kylään ja heidän heidän pihassaan kasvoi orvokki! Pieni asia voi ihmisen saada iloiseksi. Olen viime aikoina kokenut jonkinlaisen heräämisen tai ehkä se johtuu kevään tunnusta. Olen huomannut eläväni menneisyydessä ja unohtanut nauttia siitä mitä nyt on. Elämässäni ei loppujen lopuksi ole mikään pielessä, päin vastoin olen etuoikeutettu kun minulla on hyvä parisuhde ja kaunis terve lapsi sekä toinen tulossa. Elämän perustarpeet on tyydytetty, joten mikä sitten mättää?

Eniten rassaa se, että voimat on toisinaan ihan loppu. En tiedä mistä tämä johtuu, mutta raskaus tuo kyllä oman lisänsä uupumukseen. Olen kyllä hirmu ankara itselleni ja nyt raskauden aikanakin olen piiskannut itseäni, vaikka en pysty samaan kuin normaalitilassa. Ja kyllä, erinäiset asiat tulevaisuudessa pelottaa, mutta mitä tuo pelko loppujen lopuksi hyödyttää. Ei yhtään mitään!

Osasin tänään jopa heittäytyä pelleilemään tyttäreni kanssa ja tätähän ei ole tapahtunut hyvin hyvin pitkään aikaan. Yleensä olen sellainen poissaoleva haahuileva äiti, joka suorittaa arkea. Mutta tänään me naurettiin ja oikeasti juteltiin yhdessä. Olen aina miehelle kateellinen, kun se tulee häneltä niin luonnostaan mutta minun täytyy pinnistellä. Jospa nämä olisivat nyt ensiaskelia toipumisen tiellä. Pienten kauniiden asioiden näkeminen, hetkessä eläminen ja lapsen maailmaan heittäytyminen.

Sain sisareltani joululahjaksi Eckhart Tollen Läsnäolon voima -teoksen. Aloin tänään lukemaan sitä ja koin heti melkoisia ahaa-elämyksiä. Kaikki se henkinen kärsimys mitä koen, on mieleni eli egon tuotetta. Ego taas pitää yllä ajattelua, mistä suurin osa on turhaa. Pyöritän päässäni nauhaa, jota siskoni kutsuu osuvasti shit fm:ksi. Se vatvoo menneisyyttä, murehtii tulevaisuutta ja toistaa turhia keskusteluja riittävyydestä/riittämättömyydestä ja siitä millainen muka pitäisi olla. Minä en ole mieleni ja olen olemassa ilman jatkuvaa ajattelua, voin olla olemassa ilman jatkuvaa mielen kärsimystä.

En ole vielä lukenut, kuin parikymmentä sivua, mutta lukemani on ollut niin valaisevaa että luultavasti kuen teoksen yhteen menoon. Tunnistan tekstistä vinksahtaneen egoni vaikutuksen tähän pahaan oloon. Eri asia on sitten se miten tietoisen läsnäolon oppii saavuttamaan.

Tiedän että minussa on niin paljon henkisiä voimavaroja jotka ovat vain piilossa mielen sekamelskan takana. Haluan elää!

Ensimmäisestä postauksestani onkin kulunut jo aikaa. Olo on jo hieman kohentunut, kun olen saanut purkaa tuntojani ammatti-ihmisen kanssa. On vain niin paljon asioita, jotka ovat kasaantuneet. Olen loppujen lopuksi aika yksinäinen ihminen, vaikka ympärilläni on paljon läheisiä rakkaita ihmisiä. On kuitenkin vaikea puhua omista tunteistaan niin että tulisi täysin ymmärretyksi.

En ole juurikaan nauttinut tästä raskaudesta. Olen silti iloinen että sisälläni kasvaa terve pieni ihminen, jota rakastan jo nyt. (raskausviikkoja siis 22+4) Pelkään vain, että synnytyksen jälkeen alakuloni syvenee. Haluaisin vain päästä tästä tunteesta eroon ja löytää uudelleen sen iloisen ja energisen ihmisen joka olen joskus ollut.

Voin vähän avata syitä jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Poden siis oman diagnoosin mukaan lievää tarkkaavaisuushäiriötä. Kokeisiin pääsen toukokuun aikana. Tämä on tietysti vaikuttanut kaikkeen ihan lapsuudesta lähtien. Lapsuuteni sinänsä on ollut ihan onnellinen, vaikka perheen sisäiset suhteet ovatkin olleet jokseenkin kieroutuneita. Minulla ei ollut lapsena mitään sääntöjä, rajoja tai rutiineja. Pelastus oli hoitotäti, jonka luona oli selkeä päivärytmi. Olin syrjäänvetäytynyt, ujo, hiljainen ja omissa maailmoissa viihtyvä lapsi. En muista missään vaiheessa erityisesti kaivanneeni ystäviä.

Ala-aste oli vaikeaa aikaa, erityisesti ensimmäiset luokat, jolloin opettajana oli vanha rouva, joka ei todellakaan ymmärtänyt hiljaista ja ujoa tyttöä, jonka oli vaikea keskittyä opetukseen. Kukaan ei ymmärtänyt/osannut tarttua ongelmiini ja pääsin luokilta rimaa hipoen. Matematiikka oli erityisen vaikeaa. En vain ymmärtänyt, ihan kuin päässäni olisi ollut lukko. Olin hetken aikaa tukiopetuksessa, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Olin ja olen yhä hyvin kiinnostunut biologiasta, historiasta ja erilaisista ilmaisutaidon ja luovuuden muodoista. En kuitenkaan koskaan saanut kannustusta näille aloille. Suoriuduin kuitenkin myös lukiosta, vaikkakin tuntui että alisuoritin koko ajan. En siis pidä itseäni missään nimessä tyhmänä. Päädyin kuitenkin opiskelemaan mielenkiintoista alaa yliopistoon, mutta erilaisten elämän mullistusten ja masennuksen myötä olen menettänyt kiinnostukseni myös tähän. Olen kuitenkin saanut rämmittyä opinnot loppusuoralle ja AION saada gradun valmiiksi kevään aikana, ennen vauvan syntymää. Jotenkin vain tämä oma ahdistus jarruttaa tekemistä ja sitä "luovuutta". Tuntuu että olen kuitenkin valinnut väärän alan.

Lopullinen alamäki alkoi kun äitini kuoli paksusuolen syöpään vajaa kaksi vuotta sitten. Minulle rakas lapsuuden hoitotäti, joka oli enemmänkin kuin toinen äiti, kuoli vuosi tätä ennen Alzheimerin tautiin. En ole osannut käsitellä kumpaakaan asiaa, vaan olen padonnut ne sisääni ja mietin vain mitä olisin voinut tehdä enemmän. Äitini oli todella hyvä äiti vaikkakin erittäin boheemi. Erityisesti nyt raskauden aikana olen kaivannut äitiä ihan hurjasti. Äidin tukea ja turvaa siis. Tunnen olevani niin yksin. Vihaan tätä itsesääliä, kun kuitenkin tiedän, että minussa ei ole mitään vikaa. Kuitenkin se musta mörkö vyöryy aina päälle.

Yritys saada purettua tuntoja näin tekstin muodossa. Olen aiemminkin kokeillut blogin pitämistä huonolla menestyksellä, saa nähdä miten nyt käy.

Lyhyesti; Olen 28-vuotias äiti. Ennestään minulla on 4-vuotias tyttö ja nyt odotan toista lastamme. Laskettu aika on 14.6. Olen jo pitkään, siis todella pitkään sinnitellyt pahanolon kanssa ja nyt otin itseäni niskasta kiinni ja hain apua. Äitiysneuvolan kautta pääsin julkiselle puolelle psykiatrian terveydenhoitajalle juttelemaan kerran viikossa. Onneksi lääkityksestä ei ole puhuttu missään vaiheessa. Syy pahaan oloon on kiltti tyttö syndrooma ja monien traumaattisten tapahtumien kasaantuminen; "en halua olla vaivaksi kenellekäään omien huolieni kanssa".

Pahinta tässä on että elämä maistuu puulta, mikään ei kiinnosta eikä innosta. Toisaalta taas kaikki maailman pahuus ja julmuus iskevät minuun kuin tuhat volttia. Miksi ihmeessä teen lapsia tällaiseen paikkaa? Olen tähän astisessa elämässäni vain palloilut tilanteesta toiseen ilman sen suurempaa määränpäätä ja nyt kaikki tuntuu merkityksettömältä. Sinänsä asiani ovat todella hyvin. Minulla on ihana mies, kaunis koti, terve lapsi ja toinen tulossa. Perustarpeet on siis kunnossa, on lämpöä, ruokaa ja rakkautta. Silti tuntuu että olen hukassa!

Haluan saada elämäniloni taas takaisin ja löytää itseni.